Sanat, kuvat ja sävelet

Tummuvassa kesäyössä yksin kotona. Harvinaista herkkua; omaa aikaa, puhelin ei soi eikä kukaan nypi hihasta. No jaa - pitäisi tehdä jotain järkevää kuten esim. ommella verhoja mökille, mutta ehtiipä nuo myöhemminkin.

Koko kesän olen vaihtelevalla menestyksellä lukenut runoja. Aika ei oikein tahdo riittää. Eeva Kilpeä, Anna-Mari Kaskista, Pia Perkkiötä, Lassi Nummea jne. Noita runoja lukiessa huomasin useimpien käsittelevän vanhenemista ja vanhuutta. Tai kaihoa tai kaipausta. Tässä lie sitten jonkinmoinen tiedostamaton kaihoisan kaipuun vaihe meneillään. Eeva Kilven runoista olen pitänyt aina. Samoin Anna-Mari Kaskisen runoista. Joka kerta niitä lukiessa löytää uutta ajateltavaa. Vanhuus ja vanhan ihmisen elämä ei vaikuta noiden runojen perusteella kovinkaan ruusuiselta, enemmänkin ryppyiseltä, yksinäiseltä ja tarpeettomalta. Niissä korostuu myös ihmisen kaipuu toisen luo, hellyys, rakkaus tai sen puute vielä vanhoilla päivilläkin.

Tummuvan kesäyön kaihoon kuuluvat myös vanhat iskelmät, joita olen YouTubesta löytänyt. Toisen maailmansodan aikainen musiikki on makuuni, esim Vera Lynnìn We’ll Meet Again. En minä ihan niin vanha ole että ne laulut kuuluisivat nuoruuteeni, mutta joitakin noista lauluista olen kuullut usein soitettavan ja ne kuulostavat tutuilta. Vanhat Amerikan elokuvat kuten Gilda, Kuutamoserenadi ja Päivien kimallus, olen nähnyt moneen kertaan ja taitaapa minulla olla jokunen CD:lläkin. Noiden elokuvien musiikki kuuluu tänä päivänä elokuvamusiikin kuolemattomiin klassikoihin. Ja suosikkeihini. Miksi ei enää tehdä vastaavaa?